Kuva: Uzi Varon
Ympäristökriisi on vastuun kannalta vaikea asia. Yhtäältä suurin vastuu on suurimmilla päättäjillä ja suurimmilla saastuttajilla. Toisaalta he eivät saa riittävää painetta ja motivaatiota toimia, elleivät yksilöistä koostuvat väkijoukot painosta heitä.
Oman elämän valinnat voivat usein tuntua kovin pieniltä ympäristökriisin keskellä. Eivät ne silti ole merkityksettömiä: pienistä pisaroista koostuu puroja ja jokia. Samalla on muistettava, että ongelmat ovat valtamerten kokoisia. Jokaisen olisi tehtävä osansa, mutta kenenkään ei tulisi murskaantua liian suurten kuormien alla. Kuulostaako jotenkin kristillisesti tutulta? ”Murtunutta ruokoa hän ei muserra…”, Jes. 42:3)
Kristityillä on kaksialainen tehtävä ympäristövastuun suhteen. Yhtäältä oman vastuun kantaminen, sekä yhteisöinä että yksilöinä. Seurakuntien ja kirkkokuntien on tehtävä osansa. Toisaalta kristityt voivat auttaa ympäristökriisissä paljon sen kautta, että he tukevat toisia ihmisiä sopivan kokoisen vastuun ottamisessa. Jotkut tarvitsevat lain saarnaa eli kehotusta vastuunkantoon, toiset vuorostaan armon evankeliumia taakkojensa keskelle. Esimerkiksi osa nuorista, jotka panostavat ympäristötyöhön, palavat loppuun erilaisten taakkojen ja itselle asetettujen vaatimusten vuoksi. Kristittyjen armollinen viesti ei kuitenkaan ole uskottava, jos seurakunnissa ei ilmene aito ja väkevä luomakunnan varjelun vire.
Miltä ympäristökriisi tuntuu?
Yksi keino virittäytyä toisten tukemiseen on perehtyminen siihen, miltä ympäristökriisi toisista tuntuu. Tähän on tarjolla uutta kirjallisuutta eri puolilta maailmaa.
Nuoren anglikaaniteologi Hannah Malcolmin toimittama teos Words for a Dying World (SCM Press, 2020) sisältää monia lyhyitä tekstejä eri maanosista. Esimerkiksi Afrikassa ilmastokriisin seuraukset näkyvät jo paljon voimakkaammin kuin Pohjois-Euroopassa. Erilaisten kristittyjen henkilökohtaiset kertomukset ovat koskettavia ja kasvattavia. Monet kertovat surusta, jotkut monimutkaisesta syyllisyydestä ja vastuusta. Esimerkiksi Kyle Lambeletin artikkeli pohtii, mitä tulisi tehdä, jos paljastuu, että oma koulutus on kustannettu suvun varoista, jotka ovat tulleet öljylähteestä? Nykymaailmassa eettinen elämä on väistämättä jossain määrin ambivalenttia, mutta tunteiden tarkastelu voi auttaa vastuullisuuden kasvattamisessa.
Toinen anglikaani, pastori Frances Ward, julkaisi äskettäin ympäristöahdistuksen matkakirjan.
Like There’s No Tomorrow: Climate Crisis, Eco-anxiety and God (Sacristy Press, 2020) kertoo jokilaivamatkasta Englannissa ja samalla henkisestä matkasta vaikeiden ympäristötunteiden maastoissa. Ward kamppailee karujen ympäristöuutisten kanssa lukemalla psalmeja, pohtimalla kärsimyksen teologiaa ja etsimällä merkityksellisyyteen perustuvaa toivoa. Osa teemoista on samankaltaisia, joita itse pohdin kirjani Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo (Kirjapaja 2017) epilogissa. Matkakirjan muoto auttaa vaikeiden teemojen käsittelyssä.
Yksi merkittävä osa ympäristökriisin vaikutuksista on sosiaalisten ristiriitojen kasvu. On ymmärrettävää, että esimerkiksi ilmastokriisi ja ympäristöahdistus herättävät monenlaisia tunteita, myös vastustusta. Mainittujen kirjojen kirjoittajat pohtivat tätä paljon. Kristittyjä kuitenkin kutsutaan kilvoitteluun, jotta myös tänä vaikeana maailmanaikana he voisivat heijastaa edes himmeää valoa hämärän keskellä. Se voi merkitä väsyneille kulkijoille paljon; myötätuntoinen hetki teekupin äärellä kynttilänvalossa voi auttaa jaksamaan, vaikka ulkona pimeässä myrskyää.
- Panu Pihkala
Kirjoittaja on ympäristöteologian dosentti ja Vastuuviikkojen kasvatti