"Näköni heikentyi kasvaessani, ja muistan ihmisten säälineen äitiäni siitä, että hänellä ei ollut kunnollista lasta."
Käytän nimeä Helmi-Maria. Olen kotoisin Lähi-Idästä, jossa synnyin kahden nuoren opettajan perheeseen. Minulla on nuorempi sisko ja veli.
Muistan kuulleeni jo hyvin nuorena kuinka ihmiset loukkasivat äitiäni siksi, että hänen kaksi ensimmäistä lastaan olivat tyttöjä. Sitä, että hän ei ollut vielä onnistunut synnyttämään poikaa, pidettiin ongelmana.
Asia muuttui entistä vaikeammaksi, kun minulla huomattiin olevan useita sairauksia. Näköni heikentyi kasvaessani, ja muistan ihmisten säälineen äitiäni siitä, että hänellä ei ollut kunnollista lasta. Kun Jumala sitten antoi perheeseemme poikalapsen, kuulin ihmisten sanovan: “Lopultakin onni tuli tämän talon osaksi ja perheelle saatiin tuleva pää.”
Kiitän Jumalaa siitä, että vanhempani eivät ajatelleet samoin kuin muut. Monien naispuolisten ystävieni isät tai molemmat vanhemmat sivuuttivat heidät heidän sukupuolensa tai vammaisuutensa takia.
Kotimaassani sukupuoli ja fyysiset rajoitteet ohjaavat opiskelualan ja ammatin valintaa. Esimerkiksi se, että minä sokeana naisena halusin opiskella tietotekniikkaa, ei todellakaan ollut hyväksyttävää. Kaikkiin opinto-ohjelmiin, kuten konetekniikan opintoihin, ei edes aina hyväksytä naisia opiskelijoiksi. Vastaavasti naisena ja/tai sokeana työskentely tällaisilla aloilla on vaikeaa jollei mahdotonta.
Edelleen on perheitä, joissa tyttäret eivät saa käydä koulua edes lukioon saakka, vaikka tämä onkin nykyään harvinaisempaa.
Elämäni Suomessa ei ole helppoa, mutta se on kiinnostavaa ja itsenäistä. Rakastan asumista pienessä asunnossani Kauniaisissa. Teen työtä, josta olen haaveillut monta vuotta. Haastavuudessaankin elämäni todistaa joka hetki Jumalan suuruudesta.
Mitäkö ikävöin entisestä kotimaastani? Rakastan äidinkieltäni, runoutta ja musiikkia. Tietysti ikävöin perhettäni ja tuttua ruokaa, mutta elämäni Suomessa on hyvää. Olen onnekas, sillä voin elää itsenäisesti ja suhteellisen turvallisesti. Voin harjoittaa kristillistä uskoani. Neljän viime vuoden aikana unelmani ovat toteutuneet, ja olen siitä Jumalalle kiitollinen.
Jos saan lapsia, opetan heille periksiantamattomuutta. Aion näyttää heille konkreettisesti, että rakastan heitä riippumatta siitä, miltä he näyttävät, mitkä ovat heidän arvosanansa tai mitä he saavuttavat elämässään. Uskon, että myös omat vanhempani ajattelivat näin, mutta he eivät kertoneet sitä minulle tarpeeksi selvästi silloin, kun olisin tarvinnut sitä.
Mielestäni omista kipeistä kokemuksista ei kannata vaieta, vaan käyttää niitä toisten auttamiseen. Jokaisen kokemukset ovat ainutlaatuisia, mutta niistä puhuminen voi auttaa muita välttämään samoja virheitä tai saavuttamaan asioita vähän helpommin. Minä voin ehkä kertoa nuorelle äidille, joka on juuri saanut tietää lapsensa sokeutuvan, että näkövammaisuus ei tarkoita maailmanloppua.
Kuva: Aino Väänänen